Eilinen ilta oli taas tyypillinen. Esikoinen oli jo saatu nukkumaan ja itsekin aatteli mennä kun Kuopus aloittaa itkemään. Eikä mikään auta. Sitten kun itse on ihan simmut ristissä niin itku lakkaa. Miten se ajoittuukin aina siihen kun itse ajattelee mennä nukkumaan? Tänään odotetaan taas ihmettä tapahtuvaksi kun on Kuopuksella vyöhyketerapiaa neljättä kertaa. Välillä itkut onkin jo olleet vähenemään päin.

Kiitoksia muuten kommenteista, kiva huomata ettei tämä ihan yksinpuhelua ole!